Paikallisjuna rämisee pitkin Tonavan vartta ja junan avoimista ikkunoista puhaltaa sisään alkukesän tuuli. Juna on samainen peltipurkki, joka elokuussa kuljettaa juhlakansaa Unkarin kuuluisimmalle rockfestivaaleille, mutta näin toukokuussa puolityhjän vaunun penkeissä torkkuvat permanenttipäiset tädit ja ainoa Szigetin asemalta kuuluva musisointi lähtee heinikossa piileskelevästä sirkkaparvesta. Uneliasta. Hyvä päivä paeta kirskuvia cappuccino-koneita ja Budapestin ahtaita katuja.
Perillä Szentendren asemalaiturilla keuhkot kiittävät happirikkaasta ilmasta. Puulämmitteisten, punatiilikattoisten talojen piipuista karkaa ilmaan saunan tuoksu ja Tonavan mutka on tällä kohtaa tyyni kuin järvi. Tulee kotoisa ja turvallinen olo: tekee mieli onkia, rakentaa komposti tai tehdä jotain muuta yhtä suoraselkäistä. Sen sijaan istumme koko päivän Kavezó-ravintolan terassilla, joka on kuin pienen omakotitalon pihalla istuisi.
Muhkeaviiksinen ravintolanpitäjä Láci kiikuttaa meille palinkaa ja vilttejä viilenevään iltaan ja juicehiuksinen kanta-asiakas, jolla ei ilmeisesti ole äänihuulia, jututtaa meitä robottiäänellään se partakoneen tapainen poskessaan kiinni. Lepakoita vilisee silmäkulmassa, eikä mistään kanna liikenteen melua.
Ylle tippuu sellainen alkukesän ilta, joka pimetessään muistuttaa loppukesää ja kerjää pelaamaan kirkonrottaa tai vähintään vakoilemaan joitakuita. Kaupunkielämä tuntuu etäiseltä ja uuvuttavalta.
Huomaan unohtaneeni, että Eurooppa on paljon muutakin kuin matkakohdekaupunkinsa; se on tilaa niiden välissä. Budapestistä Helsinkiin löytyy monta tuhatta kilometriä kinttupolkuja ja viljapeltoja, kyliä ja soutuveneitä joenvarressa. Miksi en koskaan matkusta sinne?
"Eurooppa on autio", totesi eräs sen halki kävellyt joensuulaisnainen. Ei siellä kuulemma montaa sielua vastaan kävellyt.
Szentendressä vietetyn päivän jälkeen on erittäin helppo uskoa, että se pitää paikkaansa. Ja jos Eurooppa on autio, sen täytyy olla myös hiljainen.
Eurooppa on hiljainen. Ah. Siinä vasta miellyttävä ajatus.
Lotta
Perillä Szentendren asemalaiturilla keuhkot kiittävät happirikkaasta ilmasta. Puulämmitteisten, punatiilikattoisten talojen piipuista karkaa ilmaan saunan tuoksu ja Tonavan mutka on tällä kohtaa tyyni kuin järvi. Tulee kotoisa ja turvallinen olo: tekee mieli onkia, rakentaa komposti tai tehdä jotain muuta yhtä suoraselkäistä. Sen sijaan istumme koko päivän Kavezó-ravintolan terassilla, joka on kuin pienen omakotitalon pihalla istuisi.
Muhkeaviiksinen ravintolanpitäjä Láci kiikuttaa meille palinkaa ja vilttejä viilenevään iltaan ja juicehiuksinen kanta-asiakas, jolla ei ilmeisesti ole äänihuulia, jututtaa meitä robottiäänellään se partakoneen tapainen poskessaan kiinni. Lepakoita vilisee silmäkulmassa, eikä mistään kanna liikenteen melua.
Ylle tippuu sellainen alkukesän ilta, joka pimetessään muistuttaa loppukesää ja kerjää pelaamaan kirkonrottaa tai vähintään vakoilemaan joitakuita. Kaupunkielämä tuntuu etäiseltä ja uuvuttavalta.
Huomaan unohtaneeni, että Eurooppa on paljon muutakin kuin matkakohdekaupunkinsa; se on tilaa niiden välissä. Budapestistä Helsinkiin löytyy monta tuhatta kilometriä kinttupolkuja ja viljapeltoja, kyliä ja soutuveneitä joenvarressa. Miksi en koskaan matkusta sinne?
"Eurooppa on autio", totesi eräs sen halki kävellyt joensuulaisnainen. Ei siellä kuulemma montaa sielua vastaan kävellyt.
Szentendressä vietetyn päivän jälkeen on erittäin helppo uskoa, että se pitää paikkaansa. Ja jos Eurooppa on autio, sen täytyy olla myös hiljainen.
Eurooppa on hiljainen. Ah. Siinä vasta miellyttävä ajatus.
Lotta
ihana lotta
VastaaPoista