Vastakohtien Libanon

Täysikokoinen lammas pyörii vartaassa libanonilaisen luksushuvilan terassilla, joka kannattelee satapäistä, bikineihin ja sporttisiin uimashortseihin sonnustautunutta bilekansaa. Terassin alapuolella kimmeltää Välimeri, horisontissa hulppeiden purjeveneiden vahatut pinnat. Olemme saapuneet hostimme Erneston siivellä övereimpiin yksityispileisiin, joissa kumpikaan meistä on koskaan vieraillut. Vauras suku juhlii tyttären syntymäpäiviä tarjoamalla vierailleen kaiken perheen isoisän 1930-luvulla rakentamassa linnassa. Ruskettunut nuoriso tanssii, juo ja nauraa, moni on mainosalalla ja edustaa Libanonin hyväosaista ihmisryhmää. Turkoosissa rantavedessä lilluessa tuntuu absurdilta ajatella, että Tripoliin on vain 20km ja Syyrian rajalle ajaisi kahdessa tunnissa.

Seuraavana päivänä tipahdamme taksista Shatilan pakolaisleirin portille. Kaikkialla on roskia, repaleiset parvekeverhot lepattavat sameassa ilmassa, vihannes-ja hedelmätiskit notkuvat värejä köyhyyden keskellä ja lähes joka kadunkulmaan monistettu Jasser Arafat valvoo kaaosta katseellaan. Eteläbeirutilaisen palestiinalaispakolaisleirin pimeillä ja kapeilla kujilla on vaikea hengittää: ilma on paksua ja haisee ulosteelle, hämähäkkimäiset sähköjohtoviritelmät rätisevät vuotavien viemäriputkien vieressä, eikä auringonvalo yletä kaikkialle.
Jamile, Shatilassa koko elämänsä asunut palestiinalaisnainen, tarjoaa meille majapaikan olohuoneestaan ja valmistaa kanaa, curryriisiä ja manteleita. Illalla istuessamme Jamilen betonisella katolla kynttiän valossa, Jamile kertoo, että elämä ilman kotimaata on kuin jatkuvaa lentämistä: siipiä väsyttää, mutta mihinkään ei voi laskeutua lepäämään.

On ihmeellistä vierailla peräkkäin kahdessa, täysin toisilleen vastakohtaisessa todellisuudessa, jotka kuitenkin mahtuvat saman maan sisään. Molemmat ovat yhtälailla totta, vaikka tunnelmaltaan valovuosien päässä toisistaan. Jotain yhteistä niistä kuitenkin löytyy.
Terassilla nuokkuvat rantaleijonat vastasivat juhlivansa unohtaakseen maansa todellisuuden, labyrinttimaisessa leirissään tottuneesti pujotteleva Jamile sanoi samaa: ”Me nauramme ja juhlimme aina kun on mahdollista, sillä täytyy elää. Täytyy liikkua eteenpäin.”

Lotta