Egyptistä lintukotoon

Lähes viiden viikon reissu Välimeren molemmin puolin on ohitse. Kotiinpaluu on täynnä hämmennystä. Suomi vaikuttaa äärimmäisen steriililtä; rakennusten seinät ovat liian suorassa, ihmisten ihot kalpeita ja jalkakäytävät niin puhtaita, että niillä voisi käristää kananmunan. Korvat totuttelevat kaikkialla leijuvaan hiljaisuuteen, iho parinkymmenen asteen lämpötilaeroon.

Saavuimme reissun viimeiseen maahan, Egyptiin lautalla Jordaniasta Siinaille. Puolityhjän laivan kannelta tähystellessä neljään eri maahan, Saudi-Arabiaan, Israeliin, ja kahteen edellä mainittuun, suonissa kohisi valtava rohkeuden tunne: "Tässä sitä nyt saavutaan vesiteitse Afrikkaan! Ei pysähdytä koskaan! Nokka kohti syvintä Kongoa ja menoks!" Liikkeen tuntu hyydähti Siinain ylivoimaiseen raukeuteen. Ilma leijui paikallaan +40-asteisena, beduiinimummot polttelivat jointtejaan hökkeleidensä varjoissa, palmut huojuivat ja kamelit maleksivat pitkin Punaisenmeren rantaviivaa. Aivot hyydyttävässä paahteessa ei jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin maata, uida ja seurata silmät puoliummessa, kuinka Siinai leijui omassa, eristäytyneessä kuplassaan pysähtyneestä päivästä toiseen.

Suora leikkaus kaaottiseen Kairoon herätti horroksesta. Matkan viimeiset päivät vietimme Josephin parvekkeella tähyillen Tahririn aukiolle kokoontuvaa miljoonan mielenosoittajan massaa, kuunnellen megafoneihin ärjyviä huudattajia ja lukien hyytäviä kuvauksia mielenosoituksissa viime aikoina tapahtuneista länsimaalaisten naisten joukkoraiskauksista. Joseph, piinkova vallankumousaktivisti, varoitteli meitä toistuvasti menemästä kameran kanssa kadulle, jopa ilman sitä tilanne voisi sekunneissa kääntyä uhkaavaksi. Presidentti Mursin astuessa vannomaan virkavalaansa uskaltauduimme kuitenkin kameratta ihmismassan reunalle, mahdollisimman lähelle rakennuksia, pukeutuneena mahdollisimman peittäviin vaatteisiin. Silloin pelotti.

Lukuunottamatta hetkeä Tahririlla, en koko matkan aikana pelännyt kertaakaan. Kaikissa maissa, jokaisella sohvalla tunsin olevani turvassa. Yöpyminen tuntemattomien ihmisten kodeissa on korkeintaan täynnä jännitystä, uteliaisuutta, lämpöä ja huumoria, muttei pelkoa. Kaikkien tapaamiensa ihmisten kanssa ei tule yhtälailla toimeen, mutta kotimajoitus on sen verran lämmin ele, että jokaista hostia ainakin pyrkii ymmärtämään parhaansa mukaan. Ja, niin kulunut kuin tämä huomio jo onkin, ihmiset ovat kaikkialla hämmentävän samanlaisia.

Kiitos ja kumarrus Sohvasurffaus 2012! Matkustaminen on parhaimmillaan sitä, että unohtaa pelätä.

Lotta

Welcome, welcome to beautiful Jordan!

Majesteetillinen Jordanian kuningaskunta on ensimmäinen reissun kahdesta aavikkokontaktista. Matkalla Ammanista Petraan ympärillä levittäytyy kullankeltaista hiekkaa, jättimäisiä kallioita ja kiviä, joiden yli yksinäinen, kymmenmetrinen hiekkamyrskypylväs tanssii sotkien ilman pölyllä ja oksanpätkillä.

Aavikolla käy kuhina, sillä beduiinit ovat kaikkialla. Juuri kun luulee ohittavansa sellaisen osan erämaata, jossa ei usko kenenkään asuvan, tien poskessa istuukin huivipäinen mies tai kokonainen perhe tai kauempana kohoaakin vuohenvillakattoinen beduiiniteltta tai tumma hahmo kulkee hiekan poikki paimentaen karjaansa. Vaikka beduiinielämä on kaiken kehityksen myötä modernisoitunut ja aasina toimii ennemmin Toyota, osa Jordanian nomadeista pitää edelleen perinteisestä elämäntyylistään kiinni ja jatkaa mm. keppien varaan sidotun, onton, maidolla täytetyn vuohenruumiin heiluttamista valmistaakseen "valkeasta kullastaan" juustoa.

Vietimme juhannusyön beduiiniluolassa, säkkipimeän aavikon yön keskellä katsellen skorpionien pelossa mieluiten ylöspäin taivaalle, kohti sitä uljaasti halkovaa Linnunrataa ja jutustelimme/väittelimme rastapäisen paluumuuttajabeduiini-isäntämme kanssa hänen kulttuuristaan ja projektimme aitoudesta.

Kokemamme arabivieraanvaraisuus on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen; yövyimme sitten luolassa tai Iraq Al-Amirin kylässä yli kymmenhenkisen perheen talossa, meitä kutsutaan ystäviksi ja meistä pidetään huolta. Ei ihme, että viime päivien yleisimmin kuultu sana on yksinkertaisesti: tervetuloa!

Lotta

Vastakohtien Libanon

Täysikokoinen lammas pyörii vartaassa libanonilaisen luksushuvilan terassilla, joka kannattelee satapäistä, bikineihin ja sporttisiin uimashortseihin sonnustautunutta bilekansaa. Terassin alapuolella kimmeltää Välimeri, horisontissa hulppeiden purjeveneiden vahatut pinnat. Olemme saapuneet hostimme Erneston siivellä övereimpiin yksityispileisiin, joissa kumpikaan meistä on koskaan vieraillut. Vauras suku juhlii tyttären syntymäpäiviä tarjoamalla vierailleen kaiken perheen isoisän 1930-luvulla rakentamassa linnassa. Ruskettunut nuoriso tanssii, juo ja nauraa, moni on mainosalalla ja edustaa Libanonin hyväosaista ihmisryhmää. Turkoosissa rantavedessä lilluessa tuntuu absurdilta ajatella, että Tripoliin on vain 20km ja Syyrian rajalle ajaisi kahdessa tunnissa.

Seuraavana päivänä tipahdamme taksista Shatilan pakolaisleirin portille. Kaikkialla on roskia, repaleiset parvekeverhot lepattavat sameassa ilmassa, vihannes-ja hedelmätiskit notkuvat värejä köyhyyden keskellä ja lähes joka kadunkulmaan monistettu Jasser Arafat valvoo kaaosta katseellaan. Eteläbeirutilaisen palestiinalaispakolaisleirin pimeillä ja kapeilla kujilla on vaikea hengittää: ilma on paksua ja haisee ulosteelle, hämähäkkimäiset sähköjohtoviritelmät rätisevät vuotavien viemäriputkien vieressä, eikä auringonvalo yletä kaikkialle.
Jamile, Shatilassa koko elämänsä asunut palestiinalaisnainen, tarjoaa meille majapaikan olohuoneestaan ja valmistaa kanaa, curryriisiä ja manteleita. Illalla istuessamme Jamilen betonisella katolla kynttiän valossa, Jamile kertoo, että elämä ilman kotimaata on kuin jatkuvaa lentämistä: siipiä väsyttää, mutta mihinkään ei voi laskeutua lepäämään.

On ihmeellistä vierailla peräkkäin kahdessa, täysin toisilleen vastakohtaisessa todellisuudessa, jotka kuitenkin mahtuvat saman maan sisään. Molemmat ovat yhtälailla totta, vaikka tunnelmaltaan valovuosien päässä toisistaan. Jotain yhteistä niistä kuitenkin löytyy.
Terassilla nuokkuvat rantaleijonat vastasivat juhlivansa unohtaakseen maansa todellisuuden, labyrinttimaisessa leirissään tottuneesti pujotteleva Jamile sanoi samaa: ”Me nauramme ja juhlimme aina kun on mahdollista, sillä täytyy elää. Täytyy liikkua eteenpäin.”

Lotta

Anarkistinen Ateena

Laskeuduimme aiemmin iltapäivällä Beirutiin sameankeltaisen hellesumun läpi. Aivot seilaavat laivalla perässä, menee hetki tajuta, että matkan arabiosuus alkaa tästä.
Akropolis-kukkulan juurelle jäivät graffiteista kirjavat rakennukset, kadulla piikittävät, luisevat nistit, mattokauppojen väleissä töröttävät palaneet talot, apaattiset katumuusikot, frappe-mukejaan kantavat bisnesnaiset, mielipuolinen liikenne ja kauniit, mutta kriisin alla vakavailmeiset ihmiset.


Poistuimme Ateenasta päivää ennen vaaleja. On hämmentävää tarkastella kaupunkia, joka jollain lailla jatkaa porskuttamistaan, vaikka elää millimetrin päässä mahdollisesta sekasorrosta. Kreikkalaisten huonovointisuuteen ei voi olla kiinnittämättä huomiota, vaikka kansa kokoontuukin tavoilleen uskollisina iltaisin täpötäysiin ravintoloihin. Katerina, arkkitehti, jonka eteerisessä kodissa ja itsesuunnittelemalla sohvalla majoituimme, sanoi ettei muista vuoteen iltaa, jolloin ravintolapöydissä ei olisi puhuttu politiikkaa. Väsymys, turhautuminen ja halu minkälaiseen muutokseen tahansa on valtava.


Kaikesta apeudesta huolimatta Ateena on järjettömän hieno kaupunki, koska se on rehellinen. Se edustaa apeudessaan, sosiaalisuudessaan ja jopa anarkistisuudessaan nykypäivän eurooppalaista suurkaupunkia, jonka kaduilla vihataan, juodaan ja suudellaan samanaikaisesti. Myrskyä enteilevä, kytevä tunnelma nostaa samanaikaisesti karvat pystyyn, mutta saa tuntemaan yhteenkuuluvuutta sen asukkaiden kanssa.


Tunnelmaltaan ihmeellinen, jäljet jättävä visiitti, joka saa pohtimaan näyttääkö kaikkialla Euroopassa pian samalta.


Lotta

Thessaloniki, baby!

Kaksi päivää sitten kävelimme rajan yli Albaniasta Kreikkaan "nomanslandilla" hengailevan kylähullun saattelemana, joka ystävällisesti auttoi meitä parhaansa mukaan, mutta laiminlöi tyystin verenpunaisen avohaavan karrelle palaneessa päänahassaan. Kreikan puolella vuoret kohosivat vehreämpinä ja sokkeloisempina, bussi rajalta Ioanniinaan sujahteli tunneleihin muutaman minuutin välein. Aurinko laski, keskiyöllä saavuimme Thessalonikiin.

Thessalonikista vahvimmin jäivät mieleen ihmiset. Kreikan toiseksi suurimmassa kaupungissa on n. 80 000 opiskelijaa, joiden pulisevat parvet levittaytyvat kookkaalta campukselta keskustan kaduille ja kahviloihin. Opiskelijoiden ja kulttuuriväen läsnäolo tuo Thessalonikiin hienoa pöhinää. Graffitien, tatuointien, rastapehkojen ja tavernojen lomasta kohoavat vuosituhansia vanhat rauniot, bussit kaahaavat pitkin roomalaisten rakentamia teitä ja horisontissa kohoava Olympos-vuori vahtii lahden poukamassa sykkivää miljoonakaupunkia hievahtamatta.

Nukuimme yömme Nicon, paikallisen radio dj:n ja sarjakuvakustantajan, kymmenen neliön työhuoneessa, satojen playmobile-ukkojen ja miniatyyrisotilaiden ympäröiminä ja heräsimme molempina aamuina alakerrassa sijaitsevan leipomon tuoksuun. Viime yona saavuimme Ateenaan, vaaliviikon pääkallopaikalle. Ennen lähtöä vierailimme Nicon radio-ohjelmassa ja toinen juontajista ilmaisi mielipiteensä maansa tilanteesta sanoja säästelemättä: "People are very angry. This will be like a domino effect. Many countries will go down one by one".

Lotta

Albania vol.2

 Viimeinen ilta Albaniassa laskeutuu Saranden lahdenpoukaman ylle. Rantaviiva on täynnä typötyhjillään kököttäviä hotelleja/hotellin alkuja ja pitamyyjä valittelee väsyneenä turistien poissaoloa. 

Lonely Planet valitsi Albanian vuoden 2011 ykköskohteeksi ja viikon täällä koluttuamme on helppo kuvitella miksi. Kun kuulokkeissa raikaa "Ederlezi" ja auto pujottelee pitkin sinisten vuorten välissä kiemurtelevia serpenttiiniteitä, näky on silkkaa Sormusten herraa. Albanialla on kaikkea: hiekkarantoja, vuoria, välimerellinen ilmasto, ystävällistä väkeä, mineraaleja, jopa öljyä. Mutta silti maa tuntuu uinuvan, ainakin vielä toistaiseksi.

Tiranan sohvanmetsästys päättyi onnellisesti, Tringan, 22-vuotiaan kosovon albaanitytön kotiin. Ilta opiskelijaboksissa opetti mm että Justin Bieber on nähtävästi kaikkialla maailmassa yhtä kova sana ja että jokaisella albanialaisella nimellä on merkitys (Tringa eli "Urhea nainen", Shpetim eli "Pelastaja" ja vähemmän imarteleva, poikaa toivovaan perheeseen syntyvälle tytölle annettava Pseerdhe eli "Miksi sinä tulit").

Hivenen viisaampina jatkamme huomisaamuna matkaa kohti Kreikkaa ja suosittelemme Albaniaa juuri sen outouden takia ihan kaikille.

Lotta

HULLUUDEN ALBANIA!

Tama maa on taynna ristiriitoja. Jo heti Shkoderiin saavuttuamme oli selvaa, ettei kumpikaan meista ole visiteerannut samankaltaisessa valtiossa aiemmin. Kommunistidiktaattori Enver Hoxha loi Albaniasta toisen maailmansodan jalkeen aarimmaisen eristaytyneen ja stalinistisen valtion, jonka asukkaat eivat saaneet mm. puhua puhelimessa tai omistaa autoja. 90-luvulla rajat aukesivat ja turisteja alkoi virrata maan parisataakilometrisille hiekkarannoille ja varikkaisiin pikkukaupunkeihin albanialaisten syoksyessa samanaikaisesti toihin ulkomaille.


Pitkan eristaytymisen jaljet nakyvat edelleen omaleimaisissa yksityiskohdissa. Hoxhan valtakauden jaljilta ympari maata voi bongailla n. 750 000 betonibunkkeria (iglun nakoisia, absurdeja kuplia), teilla ei ole nimia (tai jos on, kukaan paikallinen ei niita muista) ja pikkukylista voi loytaa viela "sworn virgineja" (vapaa suomennos:miesmummoja) eli vanhoja naisia, jotka ovat elaneet koko elamansa miehina joko paetakseen epamiellyttavaa naimakauppaa, ottaakseen perheen isan kuoltua miehen paikan talossa tai kenties puhtaasti transuuttaan. Skhoderin kaduilla tallatessa vastaan satelee niin pyoran selasta moikkailevia nunnia, kerjaavia mustalaislapsia, jalattomia pappoja kuin glittermekkoisia naisia ja lahes kaikki hymyilevat ja auttavat harhailevaa reppureissaajaa.


Lampoa tapaamissamme ihmisissa piisaa, mutta outoa kylla, albanialaiseen kotiin paaseminen on osoittautunut Sohvasurffaajien lyhyen historian suurimmaksi haasteeksi. Couchsurfing on pitkaan eristaytyneelle maalle viela suhteellisen vieras kasite ja paiva Skhoderissa paattyi paikallisen kansallissankari Paskho Vasan syntymakotiin (guesthouse oujee).


Sohvan metsastykseen palaa valilla hermo, eika allekirjoittanutta vaivaava kesaflunssa helpota tilannetta juurikaan. Mutta tunnelin paassa on valoa, silla nyt saavuttuamme paakaupunki Tiranaan, nayttaa vihdoin silta, etta saamme tana yona kallistaa paamme albanialaisen kodin sohvalle. Hallelujaa!


Lotta